TEKIJÄ on amerikkalainen yli 30 teoksen kirjailija, joka on saanut arvostetut Pulitzer- ja National Book Award -palkinnot ja paljon muuta tunnustusta, mutta James on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Siviiliammatiltaan Everett on englannin kielen professori Etelä-Kalifornian yliopistossa.

Twainin nuorisokirja kulkee viitetekstinä Everettin romaanin alla, mutta hän on nostanut Huck Finnin mustan orjakumppanin Jimin päähenkilöksi. Hänen asiansa on osoittaa Twainin teoksen valoisa tunnelma valkoiseksi valheeksi, kun sen kokee musta orja Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1860-luvulla.

AMERIKKALAISISSA LÄHTEISSÄ Twainin teos luokitellaan veijariromaaniksi, ja sen vaelluskaavaa Everettin romaanikin noudattaa.

Kirjailija on sijoittanut lähtöpaikaksi Twainin nuoruuden kaupungin Hannibal, Missourin, missä vanhan valkoisen naisen orja Jim on oppinut lukemaan, ei vain alkeita, vaan valistuksen suurmiehiä, John Lockea, Rousseauta ja Voltairea. Näiltä tämä on imenyt vapausaatteita kyseenalaistaen mustien orjuuden.

Kaiken tämän Jim joutuu salaamaan, koska lukutaito oli monen muun asian tavoin orjilta kielletty. Jim joutuu puhumaan valkoisten kanssa murteellista alkeisenglantia, vaikka hänen ajattelunsa on mestareita lukemalla opittua filosofiaa.

Tässä tullaan suomennoksen ongelmaan. Antero Tiittula on valinnut pidgienglannin vastineeksi sovelletun turun murteen: ”Voe herttine aika, haluuskos rouva, et mä käy hakee vähä hiekka”.

Tuntuisi että tämän töksähtelyn sijasta jokin savolaismurteinen ratkaisu sujuisi paremmin. Tämä kieli banalisoi esityksen tunnevaikutusta ja luo tahatonta komiikkaa sinne, missä päähenkilön skarppi ajattelu esittää orjuuden kaikessa karmeudessaan.

MUSTA MIES hirtetään vähästäkin pullikoinnista, naiset raiskataan. Valkoisen katsomisestakin saa selkänsä verille. Parhaatkin valkoiset ovat tarvittaessa valmiit heiluttamaan solmuruoskaa.

Kirjailija osaa ironisoida oman alansakin kirjallisuusteoreettista jargonia, kun vanha orja Luke nauraa humalaista valkoista miestä. Kun tämä nähdään toikkaroimassa, ”edustaako se proleptista ironiaa vai draamallista ironiaa?”

Johtomotiiviksi muodostuu Faber-lyijykynä, jonka Jim on saanut sen varastaneelta orjalta. Sen vuoksi tämä on julmasti lynkattu. Välipäivinä Jim kirjoittaa sillä muistivihkoon tekstiä ikään kuin osaksi lukemaamme teosta.

Kun Jim saa tietää, että hänet ollaan myymässä New Orleansiin, Jim lähtee pakomatkalle häneen ripustautuneen Huckleberry Finnin kanssa. Loppupuolella Everett järjestää yllätyksen sekä Huckille että lukijalle, kun Jim vakuuttaa Huckin olevan hänen lihallinen poikansa, eli rotuluokituksen mukaan hänessä on orjanverta.

Pakomatka pitkin Missisippi-jokea ja sen rantoja on täynnä poikakirjamaisia käänteitä, ja usein ne koettelevat uskottavuuden rajoja äkkipelastumisineen ja viime hetken käänteineen.

Samalla Everett satirisoi olan takaa valkoisten orjanomistajamentaliteettia ja koko tätä pinnallista kulttuuria. Orjuutta periaatteessa vastustavatkin ovat liian mukavuudenhaluisia tehdäkseen mitään ratkaisevaa ilmiön kumoamiseksi.

MUUTOKSEEN TARVITTIIN sisällissota 1861-65.

Jim kuulee pakomatkallaan pohjoisvaltioiden ja etelän olevan sodassa keskenään, mutta hän ei usko sen muuttavan mitään olennaista. Sodan sivutuotteena orjuus kumottiin, ilman että se olennaisesti muutti etelän oloja.

Ns. Jim Crow -lait takasivat 1960-luvulle jatkuneen rotuerottelun busseissa ja baareissa. Tässä romaanissa Virginia Minstrels yhtye laulaa kenkälankilla mustatuin naamoin ”neekereitä” pilkkaavaa Jim Crow -laulua. Hyvän tenoriäänensä takia Jim pestataan bändiin joksikin aikaa, kuten episodiromaanin juoneen kuuluu.

Vastaavasti mustien kulttuuri on kehittynyt selviytymistä varten, kuten blues työlauluna puuvillapelloilla ja pajoissa. Mustia yhdistää välttämätön solidaarisuus toisiaan kohtaan ympäri etelän orjavaltioita. Tosin monet ovat liian alistuneita uskaltaakseen tehdä mitään kapinallisten ja karkurien hyväksi.

Everettillä on viitteitä maanalainen rautatie -nimiseen organisaatioon, joka auttoi karanneita orjia pakenemaan pohjoisvaltioihin. Mukana oli sekä mustia että valkoisia rotuerottelun vastustajia, abolitionisteja.

Toinen musta kirjailija Colson Whitehead on julkaissut aiheesta romaanin Maanalainen rautatie (2016, suom. 2021), jonka arvostelin tässä lehdessä. Tälle tielle kohti vapautta Jimkin lähtee pelastettuaan vaimonsa ja tyttärensä orjia ”kouluttavalta” leiriltä.

Hän on nyt teoksen nimen mukaan James, suorassa seisova mies, ei enää alistuva Jim.

Kirjailija järjestää lukijalle moraalisen testin, kun James kuristaa ruoskaa heiluttavan raiskaajatyönjohtajan, ampuu hänen perhettään piinanneen orjapiiskurin ja nöyryyttää Coltin avulla lapsuudestaan tuntemaansa tuomaria.

Nautimmeko tästä kostosta vai pysymmekö ehdottoman väkivallattomuuden kannalla?

Joka tapauksessa ratkaisu on mutkattoman amerikkalainen, samoin sentimentaalinen loppu. James juoksee kohti pohjoista tytär sylissään, joka kuiskailee ”Isi, isi, isi”.